Asuntokatsaus

Kyllä elämä täällä alkaa pikku hiljaa asettua uomiinsa. Osaan nuo pari korttelia, eli mennä yliopistolle ja Hatfield Plazaan lempi-supermarkettiin. Ovien lukot aukeaa jo paljon helpommin kuin ekana päivänä, samoin kulkukortin leimaaminen alkaa sujua. Englannin puhuminen tuntuu päivä päivältä helpommalta ja aurinkorasvaamisesta on tullut jo joka aamuinen rutiini. Mutta on kaksi asiaa, miten en ihan vielä ole sisäistänyt.

Toinen niistä on suihku. Jotenkin se osaa joka kerran yllättää.  Vaihoehtoina on joko kuuma tai kylmä - ei mitään siitä välistä. Yritän kehittää parasta taktiikkaa jäätymistä ja palamista vastaan. No voisi tuo olla kyllä paljon huonompikin.

Toinen vaikeasti sisäistettävä asia on tien ylitys. Täällä suojatiet, puhumattakaan jalankulkijoiden liikennevaloista, ovat vähissä. Ja tietenkin autoja on paljon ja joka puolella. Vaihtoehtona on joko odottaa autotonta hetkeä, mikä siis voi kestää useita minuutteja, tai paikallisten tavoin vaan lähteä ylittämään tietä. Itse useimmiten odotan hetken, sitten pettää hermot, lähden ylittämään tietä (tottakai tosi rennosti paikallisten tavoin). Yhtäkkiä huomaan, että ei ne autot ehkä hidastakaan. Lopulta oon puolessa välissä tietä paniikissa. ja yritän päättää, oonko menossa yli vai en. Rentous kyllä haihtuu ja muuttuu apua apua auto tulee -kiljahduksiin ja juoksuun.. Vielä on opittavaa.

Sekavuutta lisää, jos jossain sattumoisin on liikennevalot. Ne ovat aina ihan outoihin aikoihin punaisina. Autot ja jalankulkijat saattaa seistä jököttää yhtäaikaa punaisissa, mutta ei silloin voi lähteä, kun autot saattaa taas kohta liikkua?!  Yritän aina tilaisuuden tullen peestata paikallisia, luotan niihin. Tässä oli tämänkertainen valitusosio.

Oikeasti halusin kertoa kämpästä ja meidän asuinalueesta eli Tuksdorpista. Tämä on turvallinen aidattu ja vartioitu alue, vähän kuin pieni  kylä. Asun yhdessä kuuden muun vaihtaritytön kanssa. Kaikilla on omat huoneet, mutta jaamme yhdessä kaksi vessaa ja kylpyhuonetta. Talo on kiva (siis suihkua lukuunottamatta) ja oma huonekin ihan viihtyisä. Kämppiksien huoneisiin verrattuna tosin melko askeettinen. Yritin vaan minimoida turhan tavaran... :D

Meillä käy joka arki-aamu siivooja, joka herättää muut laulullaan. Itsehän nukun kuin tukki, mutta näin kertoo huonetoverit. Tällä alueella on myös jatkuvasti joku puutarhatöissä ja vartiossa porteilla.

Tänään olimme Lauran kanssa ensimmäistä kertaa rummuttelemassa afrikkalaisia rytmejä ja illalla kävimme vaihtariporukalla testaamassa läheisen elokuvateatterin. Oli ihan mukava, leffalippu maksoi 2e!

 

Selvisin perille

Täällä ollaan. Matka meni tosi sujuvasti, toisin kuin pelkäsin. Meinasin jopa lyödä Lauran kanssa vetoa, ettei matkatavarat tule ajallaan. Onneksi en lyönyt, sillä ne tuli määränpäähän ehjinä ja täsmällisesti. Heathrowllakin osasimme vaihtaa konetta kuin vanhat tekijät. Oli kyllä järkyttävän iso kenttä: ensin piti kävellä muutama kilometri, sitten vaihtaa terminaalia bussilla ja lopulta ottaa juna oikealle portille...

No jos kenttä oli iso, niin iso oli myös lentokone! Ensimmäistä kertaa olin kaksikerroksisessa koneessa, jossa lentoemäntä neuvoi reitin omalle paikalle ja jossa oli erilliset wc-osastot. Meidän paikoille mentiin mahtavan "sänkyosaston" läpi ja Laura kerkesi jo luulla, että kaikille on sellaiset. No ei puhettakaan. Kiltisti marssimme tuon verhoilla erotetun osan ohi omille paikoillemme, ihan tavallisille lentsikan penkeille. Nukuin koko pitkän yölennon sikeästi, tai no katsoin mä aluksi vähän Gleetä ja peruskomedioita. Nimittäin jokaisella oli oma näppärä tv-ruutu, josta sai itse valita viihdettä. Se oli kyllä tarpeeksi luksusta mulle.

Perillä Johannesburgissa tutstuin heti kättelyssä ns. afrikkalaisten tyyliin.  Passintarkastus oli ensimmäinen virallinen kanssakäyminen paikallisten kanssa ja se herätti yhtäaikaa huvitusta ja pientä jännitystä. Pääsimme lopulta läpi tarkastuksesta ja tuloaulassa meitä odotti ystävällinen vanha mies nimikyltin kanssa. Lentokentältä tänne Pretoriaan tulimme siis ilmastoidussa autossa ja saimme samalla vähän turistiopastusta. Muuten hyvä reissu, mutta pelkäsin koko ajan että se kuski ajaa kolarin, kun en ihan hetkessä tottunut tuohon vasemman puoleiseen liikenteeseen..

Auto toi meidät Tuksdorpiin eli vaihtareiden asuntoloille, jossa tapasimme Ms. Lindequen. No hänestä en halua edes aloittaa... Kerrottakoon, että hän ei ole kovassa suosiossa. Täällä on tietty jo ehtinyt tapahtua paljon, mutta koska saimme netin (!) ja tänne kirjoittaminen on siis paljon helpompaa kuin osasin odottaa, ajattelin kertoa muita kuulumisia myöhemmin.

No on vielä pakko kertoo, että ekat seeprat bongattu!

Jännitystä ilmassa

Voin kertoa, että jännittää. Eilen illalla se vasta kunnolla iski, kun sisko mainitsi, että lähden huomenna +20 minuuttia (jos joku ei tajunnut, niin kello oli jotakuinkin 23:40).

Nyt on laukku pakattu, randit vaihdettu ja passikin on (pienten mutkien kautta...) visusti uudessa kaulapussissa. Olo on kyllä vähän kuin ekaluokkalaisena tai siis ennen ihan ensimmäistä koulupäivää. Muutamien hankintojen, matkaoppaanlukuhetkien ja lukuisien varoittelujen  siivittäminä olen kyllä jo valmis lähtöön.

No huomenna lopulta nousen lentokoneeseen ja lennän Lontoon kautta Johannesburgiin, Etelä-Afrikkaan. Sieltä matka jatkuu edelleen Pretoriaan, missä pääosin tulevan kevään vietän.  Matkaan lähden ystäväni Lauran (jonka kirjoituksia voit seurata osoitteessa: laura-afrikassa.blogspot.com) kanssa ja opiskelemme musiikkikasvatusta Pretorian yliopistossa, mutta eiköhän paikan päällä tule muutakin tehtyä.  Jahka pääsen perille, kerron lisää kuulumisia.

Noissa rahoissa on leijonia ja leopardeja/panttereita!!

Täytyypä jatkaa Pollyjen mussutusta, että jännitys vähän laantuisi. Nyt muuten nautiskellaan viimeisiä Pollyja vähään aikaan... Pitäkää peukkuja, että päästään ehjinä perille. Niin ja kertokaa sit joku, ketkä pääsi pressanvaalien toiselle kierrokselle!!